Eläkettä odotellessa

Siitä onkin parisen vuotta, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Paljon on tapahtunut ja välillä tuntuu etten pysy muutoksissa mukana. Kirjoitan tätä nyt lähinnä itseäni varten. Tosin eipä se haittaa, jos joku tätä lukeekin :D Onhan kyseessä blogi. Jotenkin vain tuntuu nyt siltä, että tänne on helppo asioista kirjoittaa.

Viimeksi, kun tänne kirjoitin 7/13, olin Ilona-kuntoutuksessa. Kyseessä on mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennus. Olin kirjoituksen aikaan sairaslomalla reuman vuoksi. Tuo 2013 syksy oli kyllä vaikeaa aikaa. Minulle aloitettiin elokuussa -13 Simponi niminen biologinen lääke, josta alkoi infektiokierre. Olin koko syksyn ja talven flunssassa ja lisäksi minulla oli kolme korvatulehdusta putkeen. Minulla ei ole ollut korvatulehduksia edes lapsena. Jatkuva flunssa vei voimia.

Lisäksi joulukuussa -13 muutin Turusta toiselle paikkakunnalle. Kuten jokainen varmasti tietää oman kokemuksen kautta, muutto ei ainakaan vähennä stressiä. Lisäksi uusi asunto kaipasi pintaremonttia. Kaiken tämän päälle aloitin intensiivisen psykoterapian elokuussa -13, käyntejä kaksi viikossa. Terapia on ollut alusta asti raskas prosessi ja käynyt työstä, mutta on se sen arvoista.

Loppujen lopuksi olin sairaslomalla lähes koko -13 syksyn sekä -14 kevään.
Keväällä -14 minulla todettiin olevan kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain siihen vihdoin lääkityksen. Vajaatoiminnan oireita on ollut jo usean vuoden ajan, mutta lääkitystä ei ole aloitettu.
Huhtikuussa Ilona-kuntoutus lopetettiin. Koin omat voimani niin vähäisiksi. Tiesin etten jaksaisi kuntoutusta viitenä päivänä viikossa. Onneksi osaan nykyään kuunnella itseäni paremmin. Oli kuitenkin valtava pettymys etten pystynyt Ilonassa jatkamaan. Olen joutunut koko elämäni ajan taistelemaan sen asian kanssa, että haluaisin tehdä paljon enemmän kuin, mitä terveyteni puolesta pystyn tekemään ja minun on edelleen vaikea tätä asiaa hyväksyä.

Kesällä -14 aloitin omasta toivomuksestani kuntouttavan työtoiminnan kahtena päivänä viikossa, paikkana vammaisten asumisyksikkö. Kuntouttava lähti hyvin käyntiin. Poissaoloja ei juurikaan ollut ja tykkäsin käydä kuntouttavassa. Sain siitä myös energiaa ja hyvän mielen. Kyseisessä paikassa ei kuitenkaan ollut riittävästi töitä ja vahdoin uuteen paikkaan alkusyksystä. Uudessa paikassa työskentelin muistisairaiden vanhusten kanssa. Työ oli kertakaikkisen ihanaa ja alku sujuikin oikein hyvin. Työpaikan tilanne työntekijäpuolella oli kuitenkin stressaava ja aloin oireilemaan somaattisesti. Lopulta tilanne oli niin paha, että minua pelotti lähteä kuntouttavaan. Onneksi saimme työpaikalla keskusteltua asioista ja se helpotti jonkin verran tilannetta.

Minulla oli tuolloin monenlaista fyysistä ja psyykkistä oireilua. En saanut nukuttua, mieliala oli maissa, flunssa vaivasi sekä reumakivut pahenivat. Kaiken tämän päälle taasen tuli uusia oireita. Verensokeritasoni nousivat hälyttävän korkealle ja lisäksi maksa-arvoni olivat lähellä 300, kun ne saisivat olla alle 45. Minulle todettiin äkillinen selvittämätön maksasairaus. Sain myös diabetekseen insuliinin. Sairaslomalla olin 11-12/14 ja kuntouttava jouduttiin siis lopettamaan.

Kävin lukuisissa eri tutkimuksissa ja labrakokeita otettiin uskomaton määrä. Yksi kokeet ottanut työntekijä ei ollut urallaan vielä nähnyt otettavan kerralla niin montaa näytettä kuin, mitä minusta otettiin. En muista putkiloiden tarkkaa määrää, mutta olisikohan ollut parisenkymmentä. Onneksi tutkimuksissa ei löydetty mitään merkittävää. Itse ehdin jo pelätä mielessäni kaiken mahdollisen ja mahdottoman.

2015 alkoi reumakivuilla. Simponi jouduttiin tauottamaan maksa-arvojen nousun vuoksi ja reuma aktivoitui. Lisäksi iskias-vaivat palasivat ja olen ollut välillä täydellisen toimintakyvytön. Kivut ovat olleet hirveät. Lääkkeitä olen joutunut käyttämään paljon. Pahimmillaan on mennyt Tramal 50 ja 100mg, Sirdalud 2mg useita päivässä ja Arcoxia 90mg. Näiden lisäksi sähköhoitoa ja fysioterapiaa. Olen niin iloinen, että sain 15 kerran lähetteen Reumalaan Turkuun. Siellä saa ensiluokkaista apua! Tämä siis reuman osasta.

Maaliskuussa minulle aloitettiin diabetekseen Victoza-lääkitys.
http://www.laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=22840
Reagoin lääkkeeseen aluksi hyvin voimakkaasti ja nyt annos on pidetty puolikkaana kolmisen viikkoa. Lisäksi pistän insuliinia ja tabletteina menee Diformin. Sokerit ovat nyt tavoitetasolla ja painoa tippunut 6kiloa :)

Ja vielä mielenmaisemiin. Myrskystä tyyneen mennään yhden päivänkin aikana. Lisäksi olen ollut alamaissa ja ahdistunut. Eikä mikään ihme! Paljon on tapahtunut raskaita asioita, jotka ovat syöneet jaksamista ja iloa.
Välillä tuntuu, että menetän järkeni...tällöin yritän ajatella kokonaisuutta. Aika harva ihminen pysyisi tyynenä ja iloisena tälläisessä tilanteessa. Onneksi minulla on vielä psykoterapiaa jäljellä puolisen vuotta..saisi kyllä olla enemmän ja pelottaa, miten pärjään terapian loputtua. Ainakin saan hyvät eväät tulevaan.

Nyt palaan tämän kirjoituksen otsikkoon: Eläkettä odotellessa.
Taisi olla maaliskuun alku, kun tein päätöksen työkyvyttömyyseläkeelle hakeutumisesta. Päätös oli äärettömän vaikea. Varmastikin yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä ja tein sen itseäni rehellisesti kuunnellen. Tajusin, että olen antanut aivan kaikkeni tavoitellessani ammattia ja työelämää! Tästä tavoittelusta oli tullut 14-vuotta kestänyt epätoivoinen yritysprosessi ja elämäntyö. Ja voin sanoa käsi sydämellä, että kaikkeni olen antanut ja tehnyt. Tämäkään ei ole riittänyt ja tuntuu että, mitä epätoivoisemmin olen yrittänyt työelämään päästä, sitä kauemmas se on mennyt. Mikäli tämä olisi oikea tie päästä työelämään, niin kyllä minä siellä jo olisin.

Eläkehakemusta tehdessäni kävin läpi kaikki kotona olevat sairaustietoni sekä tiedot kuntouttavista ja työllistävistä toimenpiteistä. Näistä tein koosteen hakemukseeni. Oli meinaan aika karua luettavaa!

Olen opiskellut ammattiin 10-vuotta, kaikki opinnot ovat keskeytyneet sairauksien vuoksi.

Työkokeiluja, -harjoitteluja ja -elämävalmennuksia sekä kuntouttavaa työtomintaa noin 1,7vuotta, kuntoutuskurssit n.1kk, omaehtoinen opiskelu 1,5vuotta, kuntoutusrahalla tuettu opiskelu noin 1 vuosi.

Yhteensä: 4vuotta 3kuukautta

Sairaspäivärahaa maksettu 2vuoden aikana 217pv.

Työmarkkinatuen maksetut päivät 19.12.2003 alkaen 544pv.

Työkokemus yhteensä 6kk

Väkisinkin on tullut mieleen että, miksi kukaan ammattihenkilö ei ole tullut ajatelleeksi, että onko tässä mitään järkeä! Jossain kohtaa kyllä pitäisi katsoa tilannetta kokonaisuutena ja kuntoutujan voimavarojen kannalta. On nimittäin todella uuvuttavaa aloittaa kerta toisensa jälkeen uusi kuntouttava, kokeilu, opinnot tai kuntoutus ja antaa kaikkensa. Minua on mitattu ja arvioitu viimeiset 14-vuotta. Ja ennenkaikkea, minua on epäilty ja kohdeltu Ö-luokan kansalaisena, jota voi kohdella, miten sattuu. Olen joutunut todistelemaan etten ole "sossu-pummi" ja laiskuuttaan kotona kökkivä nuori. Tämä syö itsetuntoa ja paljon.

Toivon todella, että pääsisin eläkkeelle ja saisin rauhassa keskittyä paranemiseeni, ilman aikarajoja ja omassa tahdissa. Olen sen ansainnut ja se on minusta myös oikeuteni. Ja koen, että yhteiskunta on sen minulle velkaa. Jossittelusta ei ole hyötyä, mutta JOS tässä maassa keskityttäisiin enemmän ennaltaehkäisyyn ja yksilön voimavaroihin, uskoisin, että olisin tällä hetkellä työelämässä. Teen nyt raa-an yleistyksen, mutta on sääli, että tässä maassa keskitytään näkemään enemmän yksilön rajoituksia kuin voimavaroja. On paljon osatyökykyisiä eläkeläisiä, jotka haluaisivat olla enemmän osallisina yhteiskunnassa ja tehdä työtä oman jaksamisensa puitteissa ja uskon, että olisi kaikkien etu, jos tämä nähtäisiin voimavarana ja tälle ihmisryhmälle voitaisiin tarjota työtä sovelletusti.

Itse haluaisin tehdä työtä ja opiskella, mutta en pysty tähän täyspäiväisesti enkä välttämättä edes kahtena päivänä viikossa. Haluaisin kuitenkin tunteen siitä, että kuulun johonkin yhteisöön ja antaa oman panokseni hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon. Minulla on paljon vahvuuksia ja osaamista ja toivon, että jonain päivänä saan niitä käyttää työssä, oman jaksamiseni puitteissa.

Nyt tavoitteeni on keskittyä itseeni ja siihen, mitä elämältä oikeasti haluan sekä siihen, mitä elämä voisi minulle antaa. Olen vielä hukassa tällä tiellä, mutta toivottavasti löydän oman polkuni ja uskallan sitä kulkea pää pystyssä!