Ajatuksia

Olen nyt ollut TYKSissä tiistaista asti ja täällä majailen ainakin ensi viikon alkuun, mahdollisesti pidempäänkin. Eilen tapasin psykologin, sosiaalityöntekijän sekä pikaisesti fysioterapeutin. Tänään ei olekaan mitään virallisia tapaamisia ollut, kun on loppiainen. Sen sijaan minua on käynyt katsomassa monta rakasta. Taas tuntuu siltä, että jaksaa. Vanhempani ovat tulossa minua katsomaan huomenna Porista. Menemme syömään yhdessä intialaista. Oon tosi tosi iloinen, kun on hyvät välit vanhempiin nykyisin. Nuorempana suoraan sanottuna vihasin äitiäni ja isäni oli etäinen. Tuolloin en olisi voinut kuvitellakaan että rakastaisin heitä näin paljon ja välimme olisivat näin hyvät. Toivoisin että saisin vielä joskus samanlaiset välit siskooni.

Kävin hetki sitten kävelyllä ja jäin miettimään että olen saavuttanut jo monta unelmaani. Aiemmin päivällä kun juttelin ystäväni kanssa, tuntui siltä että suurin osa unelmistani on kariutunut. Tarkemmin ajateltuna näin ei olekaan ja osa unelmistani on edelleen mahdollista saavuttaa.

Nuorempana minulla ei ole juurikaan ollut ystäviä. Olen ollut hirmuisen pelokas ja yliherkkä. Masennuksesta aloin kärsiä ollessani noin 14-vuotias. Muistan kuitenkin että jo ala-asteella ollessani mietin usein kuolemaa. Jo tarhassa minua kiusattiin, kiusaaminen jatkui aina 8:lle luokalle asti. Eristäydyin ja aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Itsetuntoni oli niin pohjalukemissa että annoin tehdä itselleni mitä vain ja olin uskoakseni inhottava muita kohtaan, kun minulla oli niin huono olo. Huonoa oloa purin myös itseeni. Masennukseeni liittyi paljon itsetuhoisuutta.

Näin jälkeenpäin ajateltuna en voi käsittää, miten sain itseni nostettua elävien kirjoille. Muistan että eräs psykiatri sanoi minulle, ollessani osastohoidossa, että kukaan muu ei minua voi pelastaa kuin minä itse. Minua voitiin kyllä lääkitä ja kävin terapiassa, mutta avain parantumiseen oli pääni sisällä, minussa itsessäni ja siinä pienessä elämänhalun kipinässä sisälläni, jonka olin jo melkein tappanut kokonaan. Tämän lisäksi tarvittiin keskenmeno. Sitten heräsin.

Olen haaveillut äitiydestä taaperosta asti. Olin innoissani raskaudestani, mutta myös huolissani. Elämäntapani olivat kaikkea muuta kuin terveet ja olin edelleen masentunut. Uskon että keskenmeno johtui osittain näistä asioista ja osittain luonnonvalinnasta. Uskon että luonto ei anna niiden syntyä maailmaan, joiden ei ole tarkoituskaan syntyä. Haluan olla hyvä äiti sitten, kun joskus lapsen saan...se tarkoittaa sitä, etten voi kohdella itseäni kaltoin. Minun on rakastettava itseäni sydämeni pohjasta ja oltava itseni paras ystävä ennenkuin voin olla paras mahdollinen äiti lapselleni...tämän tajusin tuolloin. Vaikka tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta tuon keskenmenon vuoksi olen tällä hetkellä psyykkisesti hyvässä kunnossa: rakastan, kunnioitan ja arvostan itseäni. Syntymätön lapseni pelasti minut.
Olen tehnyt kaikkeni tullakseni psyykkisesti terveeksi ja ehyeksi naiseksi...olen onnistunut tuossa tavoitteessani ja unelmassani.

Sen ansiosta että olen psyykkisesti suhteellisen terve(mielenterveys kun on suhteellista), olen päätynyt tänne Turkuun. Turkuun muutaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Pystyin aloittamaan elämäni puhtaalta pöydältä, huomasin että pärjään-että siipeni kantavatkin(kaikista epäilyistäni huolimatta), olen tavannut ihmisiä, joita en kuvitellut voivan olla olemassakaan, olen löytänyt elämäni rakkauden, välini vanhempiini on parantunut älyttömän paljon, olen saanut opiskella kokiksi(vaikken sitten valmistuisikaan koskaan), olen saanut luottamuksen ihmisiin takaisin, mutta myös menettänyt sen rakastamani ihmisen kohdalla...olen saanut mahdollisuuksia ja uusia kokemuksia. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja tiedän, mitä elämältä haluan. Näiden ja monien muiden asioiden vuoksi en saa nyt luovuttaa!!!! Olen jo saavuttanut niin monta unelmaa, joiden en ikinä uskonut käyvän toteen. Ja minulla on edelleen paljon unelmia, joista pidän kiinni.
Ja minulla on kyky keksiä ja kehittää uusia unelmia, mikäli jokin unelma on totaalisen epärealistinen. Ei elämäni kaadu siihen, ettei minusta tulekaan kokkia. On paljon muitakin ammatteja,joissa tiedän olevani hyvä ja jotka kiinnostavat minua.

Vaikka olenkin pohjimmiltani pessimistinen tai oikeammin yltiörealistinen ja minulla on erinomaisen ärsyttävä kyky nähdä pahin mahdollinen tilanne mielessäni, näen myös paljon mahdollisuuksia ja olen periksiantamaton. Tällä hetkellä tavoitteeni on opetella vaimentamaan nuo pessimistiset pirunmaalaaja-äänet päässäni. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ja pysäyttämään negatiiviset ajatukset ja kuvat mielessäni sekä vaihtamaan niiden tilalle positiivisia ja rohkaisevia kuvia. Uskon että, mikäli pystyn hallitsemaan mieltäni myös fyysinen Minäni muuttuu ja fyysiset sairauteni saattavat helpottua. Ihminen on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Uskon myös että fyysiset sairauteni ovat ainakin osin seurausta siitä, että olen voinut psyykkisesti ja henkisesti niin huonosti puolet elämästäni.

Kaikki nämä ajatukset antavat minulle toivoa paremmasta.

Maata näkyvissä...

Paljon on taas tapahtunut viikon aikana. Kädet äityivät viime keskiviikkona niin pahoiksi että tuli lähtö terveyskeskuksen päivystykseen. Siellä todettiin että vasemmassa kämmenessä on tulehdus eikä ihoa juurikaan yhdessä kohtaa. Sain lääkekuurin: Kefexin 750mg ja Mepitelin käsiin. Tietoa en taaskaan saanut ja hoitaja ei ollut sairaudesta kuullutkaan.

Perjantaina aamulla yritin varata akuuttiaikaa omalle terveysasemalleni, mutten saanut aikaa lääkärille vaan hoitajalle. Hoitaja ei ollut myöskään sairaudesta kuullut eikä osannut minua auttaa. Pyysin että saisin tavata lääkärin. Sain lääkäriltä ylimääräisen ajan heti.
Lääkäri totesi heti alkuun että hän on uransa aikana hoitanut yhtä PPP potilasta ja lääkärin opintojen aikana oli ollut yksi luento sairaudesta, eikä hän osannut minua juurikaan auttaa. Kerroin hänelle mitä tarvitsisin että oloni helpottuisi ja sainkin sitten mukaani Mepiteliä ja Mepilexiä. Olin todella kiitollinen lääkärille, koska hän myönsi heti ettei sairaus ole hänelle kovinkaan tuttu, eikä yrittänyt sooloilla. Kiitos vielä hänelle!

Uusi vuosi menikin sitten aika rauhallisissa merkeissä, kun voimat alkavat olla aikas vähissä. Onnistuin kuitenkin kaatumaan ja otin juurikin tuolla kipeämmällä kädellä vastaan.
Sunnuntaina lähdin jälleen päivystykseen, kun yleisvointikin alkoi huonontua ja kaulan imusolmukkeet olivat turvoksissa. Lisäksi koko vasen käsi oli käytännössä toimintakyvytön.

Päivystyskäynti oli täydellinen fiasko. Jossain vaiheessa kävi jo mielessä heittäytyä aulan lattialle makaamaan että saisin edes jotain hoitoa. CRP:n ottamiseenkin vaadittiin radikaaleja toimia. Äitini soitti päivystykseen ja vaati sitä. Poikaystäväni oli onneksi mukanani päivystyksessä...ilman häntä olisin musertunut täydellisesti ja todennäköisesti tehnyt jotain hyvin epätoivoista.
Olen todella onnekas että ympärilleni on niin uskomattomia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja tekevät matkastani helpomman kulkea.

Yksi hyöty sunnuntain päivystyskäynnistä oli: sain kiireellisen lähetteen TYKS:n ihopolille. Tänään klo:12.30 oli aika. Ja nyt olen vuodeosastolla. Olo on huojentunut ja kuin olisin voittanut lotossa.
On kuitenkin surullista kuinka paljon pitää itse tehdä töitä sen eteen että pääsin tänne ja saan vihdoin hoitoa..eivät kaikki jaksa etsiä tuntitolkulla tietoa ja eri instansseja, jotka voisivat auttaa, saati vaatia, vaatia ja vaatia. Olen siinä mielessä onnekas, että minulla on tähän tarvittava tarmo ja ahkeruus sekä kyltymätön tiedonjano. Mutta kuulun vähemmistöön.

Nyt kuitenkin olen täällä. Olo on turvallinen, seesteinen ja ennenkaikkea olen saanut toivon takaisin elämääni. Minua hoidetaan hyvin eikä kukaan odota että tietäisin itse mitään. Saan kerrankin tietoa ilman että minun pitää sitä vaatia ja kaivaa esiin.

Tänään olen jo tavannut kolme lääkäriä, käteni ja jalkani on laitettu "pakettiin". Psykologi ja sosiaalityöntekijä tapaavat minut jossain vaiheessa. Huomenna otetaan paljon kokeita ja röntgenkuvat käsistä ja jaloista. Minusta pidetään huolta.

Nyt myös läheiseni pystyvät hengähtämään ja olemaan levollisemmin mielin. Ja poikaystäväni saa olla rauhassa  ilman että hänen tarvitsee nähdä kun minuun sattuu ja olo on tuskainen. Hän saa keskittyä normaaliin elämään ilman sairauksiani.

Tälläistä tänään. Nyt halaan itseäni, kun olen jaksanut olla vahva  ja pitää puoliani. Ja nyt halaan kaikkia rakkaitani, jotka tukevat ja auttavat minua jaksamaan. KIITOS!

Toivon että tämä kirjoitus toisi myös toivonkipinän jo sen menettäneillä.