Olen nyt ollut TYKSissä tiistaista asti ja täällä majailen ainakin ensi viikon alkuun, mahdollisesti pidempäänkin. Eilen tapasin psykologin, sosiaalityöntekijän sekä pikaisesti fysioterapeutin. Tänään ei olekaan mitään virallisia tapaamisia ollut, kun on loppiainen. Sen sijaan minua on käynyt katsomassa monta rakasta. Taas tuntuu siltä, että jaksaa. Vanhempani ovat tulossa minua katsomaan huomenna Porista. Menemme syömään yhdessä intialaista. Oon tosi tosi iloinen, kun on hyvät välit vanhempiin nykyisin. Nuorempana suoraan sanottuna vihasin äitiäni ja isäni oli etäinen. Tuolloin en olisi voinut kuvitellakaan että rakastaisin heitä näin paljon ja välimme olisivat näin hyvät. Toivoisin että saisin vielä joskus samanlaiset välit siskooni.
Kävin hetki sitten kävelyllä ja jäin miettimään että olen saavuttanut jo monta unelmaani. Aiemmin päivällä kun juttelin ystäväni kanssa, tuntui siltä että suurin osa unelmistani on kariutunut. Tarkemmin ajateltuna näin ei olekaan ja osa unelmistani on edelleen mahdollista saavuttaa.
Nuorempana minulla ei ole juurikaan ollut ystäviä. Olen ollut hirmuisen pelokas ja yliherkkä. Masennuksesta aloin kärsiä ollessani noin 14-vuotias. Muistan kuitenkin että jo ala-asteella ollessani mietin usein kuolemaa. Jo tarhassa minua kiusattiin, kiusaaminen jatkui aina 8:lle luokalle asti. Eristäydyin ja aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Itsetuntoni oli niin pohjalukemissa että annoin tehdä itselleni mitä vain ja olin uskoakseni inhottava muita kohtaan, kun minulla oli niin huono olo. Huonoa oloa purin myös itseeni. Masennukseeni liittyi paljon itsetuhoisuutta.
Näin jälkeenpäin ajateltuna en voi käsittää, miten sain itseni nostettua elävien kirjoille. Muistan että eräs psykiatri sanoi minulle, ollessani osastohoidossa, että kukaan muu ei minua voi pelastaa kuin minä itse. Minua voitiin kyllä lääkitä ja kävin terapiassa, mutta avain parantumiseen oli pääni sisällä, minussa itsessäni ja siinä pienessä elämänhalun kipinässä sisälläni, jonka olin jo melkein tappanut kokonaan. Tämän lisäksi tarvittiin keskenmeno. Sitten heräsin.
Olen haaveillut äitiydestä taaperosta asti. Olin innoissani raskaudestani, mutta myös huolissani. Elämäntapani olivat kaikkea muuta kuin terveet ja olin edelleen masentunut. Uskon että keskenmeno johtui osittain näistä asioista ja osittain luonnonvalinnasta. Uskon että luonto ei anna niiden syntyä maailmaan, joiden ei ole tarkoituskaan syntyä. Haluan olla hyvä äiti sitten, kun joskus lapsen saan...se tarkoittaa sitä, etten voi kohdella itseäni kaltoin. Minun on rakastettava itseäni sydämeni pohjasta ja oltava itseni paras ystävä ennenkuin voin olla paras mahdollinen äiti lapselleni...tämän tajusin tuolloin. Vaikka tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta tuon keskenmenon vuoksi olen tällä hetkellä psyykkisesti hyvässä kunnossa: rakastan, kunnioitan ja arvostan itseäni. Syntymätön lapseni pelasti minut.
Olen tehnyt kaikkeni tullakseni psyykkisesti terveeksi ja ehyeksi naiseksi...olen onnistunut tuossa tavoitteessani ja unelmassani.
Sen ansiosta että olen psyykkisesti suhteellisen terve(mielenterveys kun on suhteellista), olen päätynyt tänne Turkuun. Turkuun muutaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Pystyin aloittamaan elämäni puhtaalta pöydältä, huomasin että pärjään-että siipeni kantavatkin(kaikista epäilyistäni huolimatta), olen tavannut ihmisiä, joita en kuvitellut voivan olla olemassakaan, olen löytänyt elämäni rakkauden, välini vanhempiini on parantunut älyttömän paljon, olen saanut opiskella kokiksi(vaikken sitten valmistuisikaan koskaan), olen saanut luottamuksen ihmisiin takaisin, mutta myös menettänyt sen rakastamani ihmisen kohdalla...olen saanut mahdollisuuksia ja uusia kokemuksia. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja tiedän, mitä elämältä haluan. Näiden ja monien muiden asioiden vuoksi en saa nyt luovuttaa!!!! Olen jo saavuttanut niin monta unelmaa, joiden en ikinä uskonut käyvän toteen. Ja minulla on edelleen paljon unelmia, joista pidän kiinni.
Ja minulla on kyky keksiä ja kehittää uusia unelmia, mikäli jokin unelma on totaalisen epärealistinen. Ei elämäni kaadu siihen, ettei minusta tulekaan kokkia. On paljon muitakin ammatteja,joissa tiedän olevani hyvä ja jotka kiinnostavat minua.
Vaikka olenkin pohjimmiltani pessimistinen tai oikeammin yltiörealistinen ja minulla on erinomaisen ärsyttävä kyky nähdä pahin mahdollinen tilanne mielessäni, näen myös paljon mahdollisuuksia ja olen periksiantamaton. Tällä hetkellä tavoitteeni on opetella vaimentamaan nuo pessimistiset pirunmaalaaja-äänet päässäni. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ja pysäyttämään negatiiviset ajatukset ja kuvat mielessäni sekä vaihtamaan niiden tilalle positiivisia ja rohkaisevia kuvia. Uskon että, mikäli pystyn hallitsemaan mieltäni myös fyysinen Minäni muuttuu ja fyysiset sairauteni saattavat helpottua. Ihminen on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Uskon myös että fyysiset sairauteni ovat ainakin osin seurausta siitä, että olen voinut psyykkisesti ja henkisesti niin huonosti puolet elämästäni.
Kaikki nämä ajatukset antavat minulle toivoa paremmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti