Paljon on taas tapahtunut viikon aikana. Kädet äityivät viime keskiviikkona niin pahoiksi että tuli lähtö terveyskeskuksen päivystykseen. Siellä todettiin että vasemmassa kämmenessä on tulehdus eikä ihoa juurikaan yhdessä kohtaa. Sain lääkekuurin: Kefexin 750mg ja Mepitelin käsiin. Tietoa en taaskaan saanut ja hoitaja ei ollut sairaudesta kuullutkaan.
Perjantaina aamulla yritin varata akuuttiaikaa omalle terveysasemalleni, mutten saanut aikaa lääkärille vaan hoitajalle. Hoitaja ei ollut myöskään sairaudesta kuullut eikä osannut minua auttaa. Pyysin että saisin tavata lääkärin. Sain lääkäriltä ylimääräisen ajan heti.
Lääkäri totesi heti alkuun että hän on uransa aikana hoitanut yhtä PPP potilasta ja lääkärin opintojen aikana oli ollut yksi luento sairaudesta, eikä hän osannut minua juurikaan auttaa. Kerroin hänelle mitä tarvitsisin että oloni helpottuisi ja sainkin sitten mukaani Mepiteliä ja Mepilexiä. Olin todella kiitollinen lääkärille, koska hän myönsi heti ettei sairaus ole hänelle kovinkaan tuttu, eikä yrittänyt sooloilla. Kiitos vielä hänelle!
Uusi vuosi menikin sitten aika rauhallisissa merkeissä, kun voimat alkavat olla aikas vähissä. Onnistuin kuitenkin kaatumaan ja otin juurikin tuolla kipeämmällä kädellä vastaan.
Sunnuntaina lähdin jälleen päivystykseen, kun yleisvointikin alkoi huonontua ja kaulan imusolmukkeet olivat turvoksissa. Lisäksi koko vasen käsi oli käytännössä toimintakyvytön.
Päivystyskäynti oli täydellinen fiasko. Jossain vaiheessa kävi jo mielessä heittäytyä aulan lattialle makaamaan että saisin edes jotain hoitoa. CRP:n ottamiseenkin vaadittiin radikaaleja toimia. Äitini soitti päivystykseen ja vaati sitä. Poikaystäväni oli onneksi mukanani päivystyksessä...ilman häntä olisin musertunut täydellisesti ja todennäköisesti tehnyt jotain hyvin epätoivoista.
Olen todella onnekas että ympärilleni on niin uskomattomia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja tekevät matkastani helpomman kulkea.
Yksi hyöty sunnuntain päivystyskäynnistä oli: sain kiireellisen lähetteen TYKS:n ihopolille. Tänään klo:12.30 oli aika. Ja nyt olen vuodeosastolla. Olo on huojentunut ja kuin olisin voittanut lotossa.
On kuitenkin surullista kuinka paljon pitää itse tehdä töitä sen eteen että pääsin tänne ja saan vihdoin hoitoa..eivät kaikki jaksa etsiä tuntitolkulla tietoa ja eri instansseja, jotka voisivat auttaa, saati vaatia, vaatia ja vaatia. Olen siinä mielessä onnekas, että minulla on tähän tarvittava tarmo ja ahkeruus sekä kyltymätön tiedonjano. Mutta kuulun vähemmistöön.
Nyt kuitenkin olen täällä. Olo on turvallinen, seesteinen ja ennenkaikkea olen saanut toivon takaisin elämääni. Minua hoidetaan hyvin eikä kukaan odota että tietäisin itse mitään. Saan kerrankin tietoa ilman että minun pitää sitä vaatia ja kaivaa esiin.
Tänään olen jo tavannut kolme lääkäriä, käteni ja jalkani on laitettu "pakettiin". Psykologi ja sosiaalityöntekijä tapaavat minut jossain vaiheessa. Huomenna otetaan paljon kokeita ja röntgenkuvat käsistä ja jaloista. Minusta pidetään huolta.
Nyt myös läheiseni pystyvät hengähtämään ja olemaan levollisemmin mielin. Ja poikaystäväni saa olla rauhassa ilman että hänen tarvitsee nähdä kun minuun sattuu ja olo on tuskainen. Hän saa keskittyä normaaliin elämään ilman sairauksiani.
Tälläistä tänään. Nyt halaan itseäni, kun olen jaksanut olla vahva ja pitää puoliani. Ja nyt halaan kaikkia rakkaitani, jotka tukevat ja auttavat minua jaksamaan. KIITOS!
Toivon että tämä kirjoitus toisi myös toivonkipinän jo sen menettäneillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti