En edes aio pahoitella sitä, etten ole tänne kirjoitellut pitkään aikaan. Joskin välillä olen potenut huonoa omaatuntoa asiasta. Pääosin kirjoitan tätä blogia itseäni varten, jotta muistaisin mistä kaikesta olen jo selviytynyt ja mistä kaikesta tulen vielä selviytymään. Muistutan itseäni siitä, että asioilla on tapana järjestyä ja että minun pitää luottaa enemmän itseeni ja muihin sekä tulevaisuuteen, eikä minun tarvitse jatkuvasti olla niin kamalan huolissani kaikesta.
Päätin vaihtaa blogini nimen. Edellinen nimi oli Varjo elämässäni: palmoplantaarinen pustuloosi. Uusi nimi on: Mitä synkempi hetki, sitä ihanampia valopilkut! Saattaa olla että blogin nimi tulee vielä tulevaisuudessa vaihtumaan, mutta tällä hetkellä tämä tuntui hyvältä ja muistuttaa minua siitä, että aina on myös jotain hyvää.
Tällä hetkellä elämässäni on enemmän valopilkkuja kuin synkkyyttä. Vuosi sitten tilanne oli toisenlainen. Asiat ja tilanteet kuitenkin muuttuvat alati, synkkyys ja valopilkut vaihtelevat jokaisen elämässä. Toisilla rajummin ja toisilla hyvin hienovaraisesti. Minä kuulun siihen ryhmään, jonka elämä piirroksena muistuttaisi sydänkäyrää :) Koen kaiken hyvin voimakkaasti ja päivän aikana saatan rypeä pohjamudissa tai liihottaa sinitaivaalla linnun lailla, vailla huolen häivää. Olen yrittänyt oppia hyväksymään ja tiedostamaan tämän...se on vain välillä aikas vaikeaa. Usein toivoisin olevani tasaisempi ja vakaampi. On raskasta kokea ja tuntea kaiken niin voimakkaasti. Toisaalta en osaisi kuvitella itseäni toisenlaisena, nyt olen sellainen kuin haluan olla hyvine ja huonoine puolineni. Olen useimmiten hyvin onnellinen ja täynnä elämäniloa. Pystyn nauttimaan ja heittäytymään. Ja olen jopa oppinut elämään tässä hetkessä..joskaan aina se ei onnistu. Mutta olenkin vasta-alkaja. Elämä on oppimista ja kehittymistä. Itselleen tulisi olla armollinen.
Monesti havahdun siihen, että soimaan tai jopa haukun itseäni. Sallisinko jonkun toisen kohdella itseäni niin? Vastaus on tietenkin EN! Miksi minulla on sitten oikeus kohdella itseäni huonosti.
Uskoisin että itsensä parjaaminen on meille suomalaisille turhankin helppoa. Meille on opetettu että ylpeä ei saa olla eikä itserakas. Positiivisen palautteen antaminen varsinkin työelämässä on edelleen joillekin ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Alkuun jouduin tietoisesti harjoittelemaan itseni kehumista ja hyvien puolien listaamista. Nykyään tämä käy onneksi helpommin, mutta edelleen mietin välillä että, jos oikein kehun itseäni niin mahdankohan ylpistyä. Aika höpsöä ettenkö sanoisi!
Itseään kuuluu ja pitää kehua! Joskus on hyvä vaikkapa kirjoittaa paperille hyvät puolensa ja kaiken sen, missä on hyvä. Tässäkin asiassa harjaantuu ja pikkuhiljaa lista kasvaa ja lopulta on mukava palata lukemaan kirjoituksiaan ja huomata kuinka onkaan kehittynyt ja oppinut arvostamaan itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti